Toni Stenström Rajat ylittäviä ajatuksia

Väinänlinna

  • Väinänlinnan portit
    Väinänlinnan portit
  • Kauppa linnoituksen sisällä
    Kauppa linnoituksen sisällä
  • Neuvostonostalgiaa
    Neuvostonostalgiaa
  • Vuokrahuoneisto
    Vuokrahuoneisto
  • Hylättyjä taloja linnoituksen sisällä
    Hylättyjä taloja linnoituksen sisällä
  • Mysteerimies
    Mysteerimies
  • Ulkovalleja
    Ulkovalleja
  • Portit
    Portit
  • Kaupungin keskustaa
    Kaupungin keskustaa
  • Synagoga keskustassa
    Synagoga keskustassa
  • Ortodoksinen kirkko
    Ortodoksinen kirkko
  • Hylätty osa linnoitusta
    Hylätty osa linnoitusta
  • Sateenkaaribussi
    Sateenkaaribussi
  • KGB?
    KGB?
  • Lisää hylättyjä taloja
    Lisää hylättyjä taloja
  • Näköalapaikka Väinäjoelle päin
    Näköalapaikka Väinäjoelle päin
  • Maukasta latgalialaista olutta
    Maukasta latgalialaista olutta
  • Puolalais-liettualaista arkkitehtuuria
    Puolalais-liettualaista arkkitehtuuria

Latvian itäosissa sijaitsevalla Daugavpilsin kaupungilla on monta nimeä. Suomalaiset ovat perinteisesti kutsuneet kaupunkia Väinänlinnaksi sen läpi virtaavan Väinäjoen (lat. Daugava) mukaan. Vastaavasti idempänä sijaitsevat slaavit ovat kutsuneet kaupunkia Dvinskiksi ja baltiansaksalaiset Dünaburgiksi. Mainittakoon myös, että latvialaiset kutsuvat yhä venäläisiä krivitseiksi keskiaikaisen naapurikansansa mukaan ja maan itäosan latgallien suussa kaupungin nimi taipuu muotoon Daugpiļs.

Matkasin latvialaisen tyttöystäväni seurassa kaupunkiin Tallinnan ja Riian kautta. Törmäsimme heti bussiasemalle saavuttuamme kaupungin monikielisyyteen, sillä Daugavpils on paitsi Latvian venäjänkielisin kaupunki, myös merkittävä puolalaisten ja latgallien keskittymä. Kielitieteilijät kiistelevät yhä siitä, onko latgalli latvian murre vai oma balttilainen kielensä, mutta liepājalaiselle tyttöystävälleni paikallisten puhe oli joka tapauksessa melko vaikeasti ymmärrettävää. Puhuimme kaupungissa pääasiassa venäjää, mutta kuulimme kaduilla välillä myös latgallia, ja paikallisen latvialaisvähemmistön suosimassa oluttuvassa henkilökunta käytti kanssamme mieluiten englantia – osasipa yksi työntekijöistä myös ruotsia, jota paikallisessa yliopistossa opiskellaan ahkerasti.

Venäläisenemmistöisen Itä-Latvian tulevaisuus on herättänyt latvialaisten keskuudessa huolta, sillä Itä-Ukrainan tapahtumien jälkeen Venäjän on pelätty järjestävän myös Latviaan jonkinlaisen Latgalen kansantasavallan. Paikalliset latgallit eroavat kielensä ohella muista latvialaisista myös uskontonsa puolesta, sillä Latgale on Latvian katolisinta aluetta. Hylättyjen talojen täyttämässä katukuvassa näkyi pahasti myös väestökato, josta koko Latvia on kärsinyt jo vuosien ajan. Vanhemmistaan poiketen nuoren polven venäläisväestö on tosin Latviassa hyvin integroitunutta ja taitaa yleensä myös latvian ja englannin kielet, ja EU-passilla he ovat voineet matkustella ympäri maailmaa ja etsiä sosiaalisen median aikakaudella informaatiota netistä. Valitettavan monet vanhemman polven latvianvenäläiset sen sijaan seuraavat yhä vain Venäjän mediaa, huudellen Neuvostoliittoa takaisin ja kärsien samasta sotapsykoosista kuin monet nyky-Venäjän asukkaat.

Daugavpilsin paras nähtävyys on kiistatta kaupungin vanha linnoitus, joka muistuttaa monin paikoin Suomenlinnaa. Vuokrasimme linnoituksen sisältä vain 15 eurolla kokonaisen huoneiston, joka oli sisustettu vanhoilla neuvostoaikaisilla huonekaluilla. Kaupungin hintataso oli muutenkin huomattavasti alhaisempi kuin Riiassa, sillä kolmen ruokalajin illallinen kustansi paikallisessa ukrainalaisravintolassa alle kymmenen euroa ja kaupungin kahviloista sai 50 sentillä maukkaita leivoksia ja erikoiskahveja. Väestökadosta huolimatta paikallinen yliopisto vetää myös puoleensa nuoria opiskelijoita ja näin ollen kaupungin keskustasta löytyy hyviä baareja ja yökerhoja. Daugavpilsin katukuva muistuttaa ylipäänsä enemmän rajantakaisia valkovenäläisiä kaupunkeja, joista etenkin Vitebsk ja Brest ovat puolalais- ja juutalaisvaikutteineen kuin kopioita pohjoisesta serkustaan.

Matkalukemisenani oli tällä kertaa Ilkka Remeksen Karjalan lunnaat. Aiemmin syksyisten opintojeni ohella olen lukenut myös mm. Timo Vihavaisen teokset Kansakunta rähmällään ja Stalin ja suomalaiset, jotka valottavat mainiosti Suomen lähihistorian varjopuolia. Lukulistalta on poistunut myös Juha Janhusen tutkielma Mantšurian etninen historia, joka jäljittää vanhan ural-altailaisen kieliteorian mukaisesti suomen- ja turkinsukuisten kielten alkuperän kauas Itä-Aasiaan, sekä Renvall-instituutin vuonna 1997 julkaisema Ukrainan historia, josta löytyy nykytapahtumien valossa varsin mielenkiintoisia ennusteita.

Suomalaisten oletettu aasialaisuus on tullut tietyin tavoin esille myös arjessani, joka on vuoden tauon jälkeen jatkunut taas Helsingissä. Suomalaiset näyttävät etenkin alkusyksystä äärimmäisen ilmeettömiltä ja heidän arjestaan näyttäisi puuttuvan kaikenlainen elämänilo. Yliopistossa puhutaan siitä, miten oppilaiden pitäisi suoriutua opinnoistaan nopeammin ja tehokkaammin, mutta tämän taustalla on ilmeisesti vain huoli yliopiston sijoituksesta kansainvälisillä listauksilla. Kasvatustieteen opinnoissa pääpaino on termien ja teorioiden ulkoa opettelussa eikä siinä, miten tulevista opettajista tehtäisiin itsevarmoja ja sanavalmiita. Suomalaisiin on ylipäätään vaikea saada minkäänlaista inhimillistä kontaktia – miten on edes mahdollista, että viidensadan hengen taloyhtiömmekin juhliin vaivautui suuresta markkinoinnista huolimatta vain parikymmentä henkeä, vaikka ruoat ja juomat tarjottiin osallistujille ilmaiseksi ja tähän vaadittiin vain kävely rapusta toiseen?

Latvian-matkan ja lukemisen ohella syksyni on tosin täyttynyt mukavista tapaamisista sukulaisten, kaverien ja satunnaisten maailmanmatkaajien kanssa. Kun aikani ja rahani eivät ole enää riittäneet pidempiaikaiseen matkailuun, olen majoittanut kotonani esimerkiksi Helsingin arkkitehtuurista kiinnostuneen ranskalaispariskunnan ja sukukansa-asioita harrastavan petroskoilaistytön, kuullen tätä kautta uutisia maailmalta ja matkan päältä. Tutustuin myös suomen kieltä opiskelevaan amerikkalaismieheen, joka on muuttanut Suomeen käyttääkseen maata siltana Venäjän ja Itä-Euroopan historiaa koskeviin opintoihinsa – tämä jos jokin on kunnianhimoista toimintaa. Ehkä kunnianhimo onkin se, mitä Suomi tarvitsisi – ilmeettömistä massoista pitäisi nousta esiin ihmisiä, jotka kannustavat muita esimerkillään ja luovat uskoa tulevaisuuteen. Baltian maissa tähän on pyritty, ja maat ovat nousseet eteenpäin ylpeinä ja avoimina kansakuntina. Paluumatkalla Latviasta päätinkin jäädä taas yöksi Tallinnaan, jossa katukuva muuttuu vuosi vuodelta hienommaksi ja elintaso kasvaa nopeaa tahtia.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Kävin ohikulkumatkalla usein Daugavpils:issa, matkustaessani junalla Leningradista Varsovaan (ja siitä eteenpäin Hollantiin) 1970-luvulla. Kerran rajamiehet kysyivätkin Grodnossa "oletko diplomaatti, kun matkustat niin usein tällä radalla?"

Monta kertaa on tehnyt mieli tutustua paremmin tohon kaupunkiin. Kiitos kiertoajelusta!

Käyttäjän ToniStenstrm kuva
Toni Stenström

En usko että kaupungit ovat hirveästi muuttuneet noista vuosista jos katsoo arkkitehtuuria :) Nyt vaan tuollaista junareittiä ei käsittääkseni ole, Grodno-Bialystok-yhteyskin kai katosi tänä vuonna.

Tuolla Väinäjokea ympäröivällä alueellahan olisi kyllä turismin kannalta paljon potentiaalia, mutten usko että asiat muuttuvat parempaan suuntaan ennen kuin Valko-Venäjä löysää turismisäännöksiään. Riiastahan voisi mennä esim jokilaivoja, jotka pysähtyisivät Daugavpilsissa, Polotskissa ja Vitebskissä.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset