Toni Stenström Rajat ylittäviä ajatuksia

Italiasta Albaniaan

  • Barin vanhaa kaupunkia
    Barin vanhaa kaupunkia
  • Adrianmeren rannikkoa
    Adrianmeren rannikkoa
  • Barin vanhaa kaupunkia
    Barin vanhaa kaupunkia
  • Laivan sisäänkäynti
    Laivan sisäänkäynti
  • Laiva sisältä
    Laiva sisältä
  • Albanian rannikkoa
    Albanian rannikkoa
  • Durrësin satama
    Durrësin satama
  • Durrësin katukuvaa
    Durrësin katukuvaa
  • Bunkkeri
    Bunkkeri
  • Pääkatu
    Pääkatu
  • Keskusaukio
    Keskusaukio
  • Antiikin raunioita
    Antiikin raunioita
  • Katutaidetta
    Katutaidetta
  • Moskeija
    Moskeija
  • Amfiteatteri
    Amfiteatteri
  • Amfiteatteri
    Amfiteatteri

Kesäkuisen Venäjän-matkani jälkeen siirryin Latviasta lentokoneella Italiaan, johon hyvissä ajoin ostetut lentoliput maksoivat kahdelta hengeltä vain noin seitsemänkymmentä euroa. Vietimme tyttöystäväni kanssa pari päivää Adrianmeren rannikolla sijaitsevassa Barissa, joka on Italian saappaan koron eli Apulian maakunnan pääkaupunki, mutta matkamme pääkohde sijaitsi meren toisella puolen Albanian Durrësissa eli italialaisittain Durazzossa. Päätimme ylittää meren Barin satamasta lähtevällä Grandi Navi Velocin lautalla ja suuntasimme kohti kahta viimeistä maata, joissa en ollut käynyt vielä Euroopan kaakkoislaidalla.

Bari oli ulkonäöltään ja elämänmenoltaan varsin tyypillinen italialainen kaupunki ja paikallisen satamaterminaalin lähtöselvitys oli myös järjestetty varsin italialaiseen tyyliin. Laivayhtiöiden tiskit terminaalin sisällä eivät myyneet lippuja tai palvelleet asiakkaita ylipäätään, vaan liput tuli hankkia kolmen kilometrin päässä sijaitsevalta rekkaparkilta, johon ilmainen bussikuljetus kulki aina silloin tällöin terminaalin edestä. Saimme ostettua 140 euroa kustantaneen hyttipaikan parkista heti saapumispäivänämme, mutta se oli seuraavana päivänä lähtöselvitettävä myös samasta pisteestä – varsinaisella satamaterminaalilla ei siis ollut mitään todellista virkaa kaupungissa, sillä siirtymä laivoihin kulki myöhemmin vielä erillisen bussikuljetuksen ja autokannen kautta ylös hyttiin.

Vuonna 1987 valmistunut lauttamme oli tosin ulkonäöltään varsin nostalginen ja sen käytävillä saattoi aistia vanhojen Ruotsin-laivojen ja M/S Estonian tunnelmaa. Matkan toinen yö kuluikin äkillisestä vatsataudista huolimatta leppoisasti ja aamun tullen Albanian rannikko kimalsi jo horisontissa. Barista poiketen Durrësin rantaa koristivat valtavat kerros- ja tornitalot ja kohtasimme sen satamassa heti pimeitä rahanvaihtajia, taksikuskeja ja mustalaiskerjäläisiä, joiden toimintaa on useimmissa Itä-Euroopan maissa jo rajoitettu. Saimme heidät karkotettua marssimalla reippaasti keskelle suurta betoniaukiota, mutta seuraavana haasteenamme oli majapaikan löytäminen kaupungista, jossa lähes yksikään vastaantulija ei puhunut englantia.

Italian sana ”centro storico” oli lopulta avain Durrësissa navigointiin, sillä paikalliset puhuivat englannin sijaan useimmiten italiaa ainoana vieraana kielenään. Löysimme pian tiemme kaupungin ainoaan hostelliin, joka järjesti meille huoneen, kiertokävelyn ja aamiaisen, ja aloitimme tutustumisen kaupunkiin. Paikallisten välitön ystävällisyys ja vieraanvaraisuus kevensivät myös merkittävästi satama-alueesta ja kaupungin ulkonäöstä syntynyttä kulttuurishokkia, jota en odottanut enää kokevani kaikkien muiden seikkailujeni jälkeen.

Albanian takapajuisuus selittyy merkittävästi maan historialla, sillä Albania oli kylmän sodan aikana maailman suljetuin valtio heti Pohjois-Korean jälkeen. Se eristäytyi myös muista kommunistista maista, katkaisten vuoron perään välit Jugoslaviaan, Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Diktaattori Enver Hoxhan aikana maa täytettiin betonibunkkereilla, joiden tarkoitus oli estää ”Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton yhteinen hyökkäys Albaniaan”, ja sen kansalaiset ajautuivat äärimmäiseen köyhyyteen ja eristykseen ulkomaailmasta. Tämä näkyy nykypäivän matkailijallekin siinä, että Albania muistuttaa ulkonäöltään enemmänkin kolmannen maailman valtiota ja sen infrastruktuuri on yhä erittäin puutteellinen. Tämä ei toki tarkoita, etteikö maa olisi kehittynyt 2000-luvulla merkittävästi eteenpäin, eikä albaanien pitkään haikailema EU-jäsenyys kuulosta enää lainkaan mahdottomalta ajatukselta.

Durrësin betonitornien takaa paljastuikin pian suuri määrä yllätyksiä kuten antiikin ajan raunioita, osmaniajan moskeijoita, 1900-luvun italialaisvaikutteisia palatseja ja Hoxhan bunkkereita, ja paikalliset asukkaat tarjosivat rajallisesta kielitaidostaan huolimatta apua aina sitä tarvittaessa. Paikallinen ruoka näytti sisältävän vaikutteita kreikkalaisesta, italialaisesta, balkanilaisesta ja turkkilaisesta keittiöstä ja myös albanian kielestä oli tunnistettavissa lukuisia lainasanoja latinasta ja italiasta. Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan albania on nykykielistä lähimpänä antiikin illyrialaisten puhumaa kieltä, mutta johtopäätösten teko on vaikeaa ilman eläviä sukukieliä – niistä viimeisiä puhuivat ilmeisesti Romanian ja Bulgarian alueilla asuneet daakialaiset ja traakialaiset.

Tutustuimme kaupunkikierroksen aikana myös hostellissamme majoittuneeseen amerikkalaismieheen, jonka kanssa jatkoimme seuraavana päivänä matkaa kohti Albanian pääkaupunkia Tiranaa. Italiasta poiketen Albaniasta ei tosin löytynyt minkäänlaisia julkisen liikenteen aikatauluja keskitetyistä bussi- tai juna-asemista puhumattakaan, eli tehtäväksemme tuli löytää Durrësin kaduilta jokin satunnainen Tiranaan suuntaava ajoneuvo. Lähtöajat määrittyisivät kuulemma sen mukaan, kuinka nopeasti tilataksit ja bussit täyttyisivät asiakkaista, eikä meille ollut täysin selvää, mihin tarkalleen ottaen Tiranassa saapuisimme. Amerikkalaismiehen opastuksella löysimme onneksi tiemme edulliseen tilataksiin ja saimme opastuksen hostelliin, josta tutustuisimme Tiranaan seuraavan kahden päivän ajan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Tuli muutama vuosi sitten oltua viikko noissa maisemissa. Silloin vielä pääsi Malevilla Budapestin kautta suoraan Tiranaan. Köyhyydestä huolimatta rehellisempiä ja ystävällisempiä ihmisiä saa etsiä.

Jos Tiranaan menette, etsikä perheen Kuka (kyllä, se on sukunimi) hotelli kaupungin laidalta, ja sanokaa terveisiä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Albania oli todellakin ennen syntymääsi suorastaan legendaarisessa maineessa Euroopan salatuimpana paikkana. Siitä kerrottiin kaikenlaisia Münchausenin tai Marco Polon tarinoita, koska kukaan ei päässyt todentamaan niitä. Albania oli jossain vaiheessa ainoa maa maailmassa, jonne lähetetty posti käännettiin automaattisesti takaisin läheättäjälle. Sinne ei postikaan kulkenut.

Albania teki välirikon Neuvostoliiton kanssa joskuss 60-luvun lopulla ja siirtyi Kiinan leiriin. Sitten 70-luvulla jossain vaiheessa se teki välirikon Kiinan kanssa, jonka jälkeen sillä ei ollut enää yhtään ystävää maailmassa. Hiukan Romaniaan verrattava tapaus, mutta paljon pitemmälle mennyt sellainen.

Tämän blogin suosituimmat