Toni Stenström Rajat ylittäviä ajatuksia

Suomenlahden ympäri

  • Lahta Tsentr Pietarin ohitustiellä
    Lahta Tsentr Pietarin ohitustiellä
  • Katukuvaa Obvodny-kanavan lähellä
    Katukuvaa Obvodny-kanavan lähellä
  • Venäläiset häät
    Venäläiset häät
  • Näkymä avioliittopalatsista
    Näkymä avioliittopalatsista
  • Neuvostoaikainen saunakompleksi
    Neuvostoaikainen saunakompleksi
  • Viron ja Venäjän raja Narva-Iivananlinna
    Viron ja Venäjän raja Narva-Iivananlinna
  • Näkymä Venäjälle
    Näkymä Venäjälle
  • Narvan rantapromenadi
    Narvan rantapromenadi
  • Narvan raatihuone
    Narvan raatihuone
  • Tarton yliopiston uusi sivutoimipiste
    Tarton yliopiston uusi sivutoimipiste
  • Salakapakka Narvassa
    Salakapakka Narvassa
  • Tarton raatihuone
    Tarton raatihuone
  • Tarton esikaupunkia
    Tarton esikaupunkia
  • Osakuntatalo
    Osakuntatalo
  • Katukuvaa Tartossa
    Katukuvaa Tartossa
  • Viron kansallismuseo
    Viron kansallismuseo
  • Suomenlahden ympäri

Blogini on ollut tauolla lähes vuoden. Kuluneista kymmenestä kuukaudesta riittäisi ties millaista kerrottavaa, mutta jatkan taas siitä, mihin viimeksi jäätiin – matkailusta. Tällä kertaa kohtalo kuljetti minut ensi kertaa maateitse Viroon, läpi Karjalankannaksen, Pietarin ja Inkerinmaan, ja samalla koko Suomenlahti tuli ensi kertaa kierrettyä kokonaisuudessaan. Matkani alkoi tuttuun tapaan Kampin bussiasemalta ja kulki ensin Vaalimaan kautta Pietarin Baltian juna-asemalle, jonka lähistöltä ensimmäinen majapaikkani järjestyi.

Vaikka opiskelija- ja työelämäni on rakentunut vahvasti venäjän kielen ja Itä-Euroopan ympärille, on suhteeni Venäjään ja erityisesti Pietarin kaupunkiin ollut aina kaksijakoinen. Pietarissa näkee yhtäältä säkenöivää loistoa ja armotonta rappiota, odottamatonta ystävällisyyttä ja jäätävää tylyyttä sekä jonkinlaista hallittua kaaosta liikenteessä ja paikallisten arjessa. Tälläkin kertaa valtavat ihmismassat ja paahtava helle saivat minut lukkiutumaan ensimmäiseksi illaksi hotellihuoneeseeni, jossa valmistauduin henkisesti ja fyysisesti seuraavan päivän koitokseen – venäläisiin häihin, joihin yksi pitkäaikaisimmista tuttavistani oli minut kutsunut. Kertasin jonkin verran myös viron kielen alkeita, mutta syy siihen selvitköön myöhemmin.

Siirryin seuraavana aamuna vihkitilaisuuteen, joita järjestetään Venäjällä yhä neuvostoaikaisen perinteen mukaisesti ns. avioliittopalatseissa (дворец бракосочетания), joissa seremonian toimittaa pastorin sijaan kaupunginhallinnon edustaja. Aviopari allekirjoittaa tämän jälkeen virallisen vihkitodistuksen yleisön edessä ja siirtyy ulos valokuvattavaksi ennen jatkopaikalle siirtymistä. Kuulemani mukaan kirkkohäät (венчание) ovat yleistyneet jonkin verran neuvostoajan jälkeen, mutta niidenkin yhteydessä on yleensä tapana järjestää erillinen seremonia, jossa vihkitodistus allekirjoitetaan ja luovutetaan kaupungin edustajalle. Kuulemma kirkossa vihkiminen tarkoittaa myös sitä, ettei avioparilla ole enää ”moraalista oikeutta” hakea avioeroa (ilmeisesti pelkkä maistraatissa vihkiminen takaa syytesuojan taivaalliselta tuomioistuimelta).

Häät jatkuivat tämän jälkeen venäläisen diskomusiikin, vodkan ja kattavien herkkupöytien ympärillä. Suomalaisista häistä poiketen runoja lausuttiin ahkerasti ja aviopari näytti tunteitaan varsin näkyvästi etenkin sukulaistensa edessä. Sain itsekin pitää häiden ainoana ulkomaalaisvieraana puheen, minkä jälkeen sulhasen puolen kutsuvieraat ottivat tehtäväkseen suomalaisen juottamisen pöydän alle. Kymmenessä vuodessa kokemusta on tosin karttunut ja lopulta juhlavapaitaan viettäväksi varusmieheksi osoittautunut vierustoverini pyysi itse taukoa snapsien kaatamisesta. Juhlat jatkuivat aina aamun pikkutunneille saakka ja tanssilattialla olivat edustettuina kaikki sukupolvet.

En kuitenkaan suunnannut häiden jälkeen takaisin Suomeen, vaan hyödynsin vielä yhden päivän Pietarissa ennen siirtymistä kohti Itä-Viroa ja sen pääkaupunkia Narvaa. Pääsin pikaisesti eroon aamuisesta heikotuksestani ahmimalla tuhdin shashlik-annoksen ja suuntaamalla Baltian juna-aseman vieressä sijaitsevaan Baltijskie bani-saunakeskukseen. Neuvostoaikaisesta kompleksista löytyi yhä edullinen kansanosasto, jossa vanhat ukot ottivat mittaa toisistaan yli 100 asteen löylyissä vihtojen heiluessa. Venäläiseen tapaan paikalliset suojasivat korvansa pukemalle päälleen tonttulakkia muistuttavan saunamyssyn ja virkistäytyivät kaatamalla löylyjen jälkeen jääkylmää vettä päälleen katonrajaan viritetyistä löylyämpäreistä. Löytyipä saunaosastolta myös kylmävesiallas ja olutbaari, minkä avulla olotila parantui entisestään ennen bussimatkaa Inkerinmaan läpi Viroon.

Virkistäytyminen tulikin tarpeeseen, sillä Narvassa minua odotti mitä miellyttävin virolais-venäläinen tyttö, jonka jakautunutta identiteettiä tuo enemmistöltään venäjänkielinen rajakaupunki symboloi mitä parhaiten. Koska edeltävä parisuhteeni Latvian rintamalla tuli päätökseen viime marraskuussa, tein nyt parhaani tytön miellyttämiseksi ja romanttisen aamiaisen järjestämiseksi Viron ja Venäjän välillä virtaavan Narvajoen rannalle. Sen rantoja vartioi yhä Viron puolella vanha tanskalaisten perustama Narvan linna (1256), jonka kohtaa vastarinnalla Iivana III:n rakennuttama Iivananlinna (1492). Käytännössä Narva ja Iivananlinnan kaupunki (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn) ovat yhä yksi kokonaisuus, sillä paikalliset käyvät jatkuvasti ostoksilla rajan molemmin puolin ja kalastajat jutustelevat toisilleen joen keskellä.

Kävimme tutustumassa myös Narvan vanhaan raatihuoneeseen, joka on kaupungin entisen barokkikeskustan viimeinen jäänne. Toista maailmansotaa edeltävänä aikana Narva oli monien mielestä koko Viron kaunein kaupunki, mutta sodan loppuvaiheilla sen keskusta pommitettiin maan tasalle ja sen virolainen väestö korvattiin venäläisillä. Viro on kuitenkin investoinut kaupunkiin paljon ja hiljattain raatihuoneen viereen on rakennettu moderni Tarton yliopiston sivutoimipiste, joka on erikoistunut etenkin kaksikielisyyden ja kansallisten identiteettien tutkimukseen. Viroakin kaupungissa voi periaatteessa käyttää, sillä nuorempi sukupolvi on oppinut sitä koulussa ja lukuisat nuoret muuttavat kaupungista opiskelemaan tai töihin joko Tallinnaan tai Tarttoon. Kaupungilla on siis oikeasti toivoa, vaikka sen katukuvaa hallitsevat yhä neuvostokerrostalot ja sen venäjänkielisyyden on pelätty johtavan separatismiin.

Tein itsekin selvästi jotain oikein, sillä sain luvan jatkaa matkaa kauniin oppaani kotikaupunkiin Tarttoon. Ennen Narvasta lähtöä löysimme vielä keskustan Puškini 12-sisäpihalta salakapakan, jossa nautimme venäläisiä perinneruokia ja kvassia todella edulliseen hintaan. Parin tunnin bussimatka kului tämän jälkeen leppoisasti Peipsijärven rantoja ja harvinaisen vaaleaveristä matkakumppaniani ihaillessa. Hänen virolainen taustansa tuli ilmi hänen vaaleista hiuksistaan ja kirkkaista silmistään, mutta lempeys ja sentimentaalisuus olivat selvästi slaavilaista alkuperää.

Tartossa majoituimme keskustan laidalla sijaitsevaan Aleksandri hotelliin, joka vaikutti hinta-laatusuhteeltaan yhdeltä kaupungin parhaista. Kävelyreitti keskustaan kulkee vanhan puutaloalueen läpi, jossa voi aistia vielä vanhan ajan henkeä ja lievää rappioromantiikkaa. Pääsin tutustumaan parin päivän aikana myös paikalliseen osakuntakulttuuriin, keskustan lukuisiin kahviloihin ja ravintoloihin ja kaupungin laidalla sijaitsevaan Viron kansallismuseoon (Eesti Rahva Muuseum), jossa näin ensi kertaa 1990-luvun elämää ja historiaa esittelevän näyttelyn. Museossa esiteltiin mielenkiintoisella tavalla sekä virolaisten taistelua omasta identiteetistä neuvostoaikana että venäjänkielisen väestön identiteettikriisiä erityisesti Narvassa ja Itä-Virossa. Seuralaiselleni tarinat ja videokuvat 90-luvun Virosta olivat paikoin vaikeakin aihe, mutta entisen Neuvostoliiton alueella matkailleena pystyin kyllä vakuuttamaan hänet siitä, että Viro jos jokin maa on saanut asiansa noiden aikojen jälkeen kuntoon.

Tartosta matka jatkui vielä Tallinnaan, josta otin Tallinkin lautan kohti Helsinkiä. Hyvän matkakumppanin hyvästely on aina vaikeaa, mutta mielessäni kävi myös, jos lyhyestä kiertomatkastamme voisi kehittyä vielä muutakin… Pietarilaiset häät ja Virossa vietetyt päivät saivat minut ainakin avaamaan taas pitkästä aikaa blogini, johon uutta sisältöä on tarvittu jo pitkään. Hyvällä tuurilla löydänkin itseni veljeskansan parista jatkossa useammin – kuluneen kesän aikana myös Imbi Pajun Suomenlahden sisaret (2012) ja J. E. Sainion Pohjan pojat Virossa (1919) ovat kasvattaneet kiinnostustani lahden eteläpuolelle. Ilmari Kiannon Moskovan maisteri (1903) palautti myös mieleeni lukuisia seikkailujani Itä-Euroopasta, vaikka hän kierteli samoja paikkoja jo yli sata vuotta aikaisemmin. Jännitys, seikkailu ja viehättävät naiset – ne voivat viedä monenkin maisterin mukanaan.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän TapaniTuominen1 kuva
Tapani Tuominen

Hahaa...Nautittavaa luettavaa. Hienosti kuvailevaa tekstiä. Kirjoita kirja. Ostan. Tämä on lupaus.

Käyttäjän HaMi kuva
Hannu Rautomäki

Venäläiset häät on kokemus sekin. Sanoisinko raskas.
Vodkaa pitäisi juoda runsaan syömisen ohessa suunnilleen ämpärikaupalla ja vielä pitäisi säilyä tolkuissaan.
Puheita pidetään sarjana, ja joukolla kipataan vodkaa päälle.
Moldovalaiset häät ovat samantyyppiset sillä erotuksella, että siellä juodaan kotitekoista punaviiniä omista rypäleistä ja häät kestävät 2-3 vuorokautta. Raskasta sekin.

Tämän blogin suosituimmat